tiistai 20. marraskuuta 2012

Pötkötystä



Viimeiset 2 viikkoa elämä on ollut juurikin tuota. Pötkötystä. Hirveetä sanoa, mutta se taitaa olla ihan totta, että ”kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon per***ssä”.  Ekat pari päivää levossa oli aika kamalia, tylsää kun ei ollut töiden jälkeen oikein muuta kuin telkun katsomista.  Yöunet ovat kyllä nykyään parantuneet, saatan nukkua jo kokonaisia öitä välillä putkeen, ja unen laatu on syvempää. Nukkuminen rules!! 
 
Kilpparivaivaisen normipäivä




Kävin pari vkoa sitten lekurillani.  Hän määräsi minulle uuden kilpirauhaslääkkeen, Liotyroniinin, joka sisältää siis sitä T3-hormonia pelkästään.  Lääkäri katsoi myös sylkitestini tulokset ja hänen arvionsa on, että seuraava askel olisi juurikin lisämunuaisten uupuminen, sillä kortisolitasot olivat sen verran huikaisevat.  Ja koska kaikki muut toimenpiteet oltiin jo tehty kropan rauhoittelemiseksi (aerobinen minimiin, lisäravinteet tukemaan kilpirauhasta, sekä ruokavalio suoliston hyvinvoinnin takaamiseksi), jäi jäljelle enää salitreenien vähentäminen.  Olin pelännyt tätä tuomiota.  Kyllähän mä sen tiesin, että 5 päivänä viikossa kovan treenin tekeminen suoraan dieetin jälkeen ei varmastikaan ollut antanut kropalle tarpeeksi mahdollisuuksia palautua. Mutta päätin sitten olla ajattelematta sitä tai ainakin olla sanomatta ääneen, sillä toiveella, ettei se olisi totta.

Lepo tulee auttamaan uuden lääkityksen aloittamisessa. Tätä lääkettä aletaan ottamaan pienillä annoksilla, nostetaan parin viikon välein, kunnes löytyy annostus, joka tehoaa. Sopivan annostuksen löytymiseen voi mennä jopa puolisen vuotta. En halua kiirehtiä, koska olen lukenut, että useille on käynyt niin, että kun ovat hätäisenä nostaneet annoksen liian nopeasti maksimiin, on lisämunuaiset uupuneet ja sit on pitänyt ajaa T3-lääkitys alas ja aloittaa hydrocortison-kuuri lisämunuaisille ja aloittaa vasta sen jälkeen T3:sen ottaminen uudelleen alusta.  Eli lepo antaa lisämunuaisille hieman buustia, kun uusi lääkitys saattaa olla niille rankka juttu.

No tämähän tarkoittaa vääjäämättä sitä, että hyvästi ensi vuoden syksyn SM-kisat. En ehdi mitenkään sinne, dieetille kun pitäisi lähteä vuodenvaihteessa, enkä ole siinä vaiheessa vielä läheskään pelikunnossa.  Lievästi sanottuna vi**ttaa!  Mä olin odottanut niin pitkään, että pääsisi taas lavalle. Kisatavoite on nyt siirretty kevääseen 2014.  Tuntuu todella pitkältä ajalta, mutta toisaalta, äkkiähän tämä aika nytkin on mennyt ja vaikka tuo kevätkisa olisi seuraava tavoite, vuoden päästä tähän aikaan olen taas dieetillä. Talvidieetti once again… hyhhyh. 

Ja tämä on siis se ideaalitilanne, JOS kaikki menee nappiin.  Olen tiedostanut myös vahvasti sen, ettei ole sataprosenttisen varmaa, pääsenkö enää ikinä sellaiseen terveydentilaan, jossa kilpaileminen body fitnessissä olisi realistista.  Pahimmassa tapauksessa tämä uusi lääkitys ajaa lisämunuaiset uupumukseen, jonka takia pitää ottaa se hydrocortison käyttöön, mikä taas on niin anabolinen aina (itse kilpirauhashormonitkin sitä ovat…), että se saattaa syödä mun lihakset siihen malliin, etten ehdi ennen 40 ikävuotta hankkia niitä takas. Nykyisiä patteja on työstetty salilla kuitenkin se 5 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, joten jos ne nyt menetän, se on hyvästi tälle lajille.  

En halua vielä ajatella, mitä tapahtuisi jos näin kävisi. Mitä mä sitten keksisin? Mitä mä ylipäätään tein ennenku aloitin kisoihin treenaamisen? Se elämä tuntuu niin kaukaiselta tällä hetkellä.  No siis minähän tein töitä sillon. Kun tekee vähintään 10 tuntia päivässä töitä, ei riitä aikaa miettiä, onko elämä muuten tyhjää ja merkityksetöntä. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole.

Toistaiseksi on pakko kuitenkin ajatella, että paranen ja pääsen vielä treenaamaan kovaa ja joku päivä seisomaan lavalla line-upissa.  On pakko pitää tavoite ja unelma mielessä ja ajatella positiivisesti, koska jos ajattelee vain miten kaikki tulee kuitenkin menemään päin hanuria, toteutuukin nuo ajatukset varmasti ennemmin tai myöhemmin.   Murehdin sitten, kun ongelmat vasta realisoituvat, en ennemmin.

Ja tosiaan kyllähän tämä lepääminen ihan kivaakin on, vaikka alkuun tympi kovasti.  Olen käynyt hieronnassa, venytellyt paljon ja nukkunut myös paljon. Valmentajani Jamppa laittoi minuun myös akuneulat viime viikonloppuna. Elämäni ensimmäinen akupunktio oli enemmän tai vähemmän järkytys. Olo oli hyvä sen jälkeen ja jotkut hormonit ainakin lähti jylläämään sen jälkeen ;) , mutta itse neulojen laittaminen oli piikkikammoiselle ikävä kokemus. Se ei varsinaisesti sattunut, mutta neulat osuivat sellaisiin kohtiin, että hermosärkyä säteili joka puolelle.  Lähipiiri sanoi myös, että olin hoidon jälkeen paremmalla tuulella. Lie ollut se päähän laitettu akuneula, jonka Jamppa sanoi lievittävän aggressiota :D

On ollut jokseenkin ihanaa elää ilman kamalia aikatauluja.  Viikonloppuisin ollaan käyty syömässä ulkona, leffassa, keilaamassa ja kauppoja kiertämässä hyvinkin ex tempore-tyylillä.  Tähän asti kalenterini on ollut viikonloppuja myöten täynnä. Mitä tarkempi minuuttiaikataulu on ollut, sitä tyytyväisempi olen ollut minä.  Olen sietänyt myös todella huonosti yksin olemista.  Jos perjantaina ei ollut sovittu lauantai-illaksi menoa, olin niin ahdistunut, että en ole meinannut unta saada.  Tämä tilanne on nyt kääntynyt päinvastoin.  En yksinkertaisesti pysty sitoutumaan mihinkään tapaamisiin pidemmälle tulevaisuuteen.  Arvon aina viimeiseen asti ahdistukseni tasoa, ja teen päätöksen osallistumisestani viimetunneilla.  Monet kivat pikkujoulut ja rakkaidenkin ihmisten tapaamiset on jäänyt väliin tämän syksyn aikana, koska liian ison porukan tapahtuma on saanut minut varpailleen. Jos tiimin koko kasvaa yli 3 henkeen, on ollut vaikeaa olla keskustelussa mukana.  Olen jäänyt mieluummin kotiin. Yksin oleminen on kivaa, ei tarvitse kertoa kenellekään, miten menee, koska ei ole kovin positiivista sanottavaa. Kotona ei myöskään tarvitse hävetä itseään ja näitä vatsamakkaroita, jotka vaan kasvavat edelleen. En yksinkertaisesti jaksa selitellä kenellekään, miksi olen nykyään tämännäköinen. En oikeastaan halua tavata ketään, ennen kuin olen takaisin oma itseni. Omalla itselläni tarkoitan sitä ulospäin suuntautunutta ja iloista ihmistä, joka rakastaa olla seurassa ja nauraa... Mä niiiiiiiiiiiiin niin niin vihaan tätä kilpirauhasen ongelmaa!!!!

Toivon että ystävät ymmärtävät, etten vaan pysty aina tulemaan paikalle, vaikka niin kovin haluaisinkin. Ahdistus on vaan niin sietämätöntä välillä. Kun on liian tietoinen itsestään, on julkisilla paikoilla hankalaa olla. Eikä mulla kyllä ole vaatteitakaan, jotka mahtuisivat enää päälle ;D Pullea tyttö onkin keskittynyt luolanaisen keittiössään paleo-kokkaukseen ja reseptien loihdintaan.  Olen huomannut, että ihan kaikkia lempiruokiani pystyy tekemään täysin viljattomasti ja maidottomasti.  Yksi päivä tein lasagnee. Valkokastike tehtiin kookosöljyyn, riisijauhoon ja kookosmaitoon. Lasagnelevyjen osaa näytteli kesäkurpista sekä aasialaisesta putiikista ostamani riisipaperit (eli riisistä tehty makaronia muistuttava ohut levy).  Myös koekaniini oli allekirjoittaneen lisäksi sitä mieltä, että vetää vertoja normilasagnelle, eikä muuten turvota pätkän vertaa! Jos rekrytointi alkaa maistua puulta, ehkä mä avaan paleo-ravintolan… Tosin paleo-dieetillä on ollut ihan helppo syödä missä tahansa ravintolassa. Perunat jne. voi aina korvata kasviksilla ja pyytää jättämään maidollisen kastikkeen pois. Olen ollut todella positiivisesti yllättynyt. Yksikään tarjoilija ei ole näyttänyt nyrpeää naamaa, vaan suhtautuminen on ollut hyvää ja ovat ilmeisesti tottuneet erikoisruokavalioihin ainakin täällä Helsingissä.

Luolanaisen koe-keittiössä tapahtuu

Lopputulos. Omnom ^_^


Olen marraskuun loppuun hissukseen, joulukuun alussa palailen pikkuhiljaa salihommiin. Omaa kuntoa, sykkeitä ja voimia pitää tarkkailla koko ajan, ettei lähde vetämään liian kovaa (kuten ehkä on meikäläisellä usein tapana tehdä…KÖ!!). Toivon, että kroppa kestää treeniä eikä paraneminen ota takapakkia. Sitä ennen torjun stressiä levolla ja nautiskelulla. Torstaina luvassa Helsinki Day Spa ja kasvohoito sekä pedikyyri, aijjaij kyllä kelepaa! Ja viikonloppuna voisi käydä taas hot joogailemassa ja edistää tuota meditaatio-kirjan lukemista. Tai vaan pötköttää. Joo pötkötys on kivaa. Pöt pöt. Zzzzzzzzzzzz ;)

Pumpuliunia!

t. Nukkumatin uusi bestis, Tiia