Viime viikko herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Hyvin
ristiriitaisia sellaisia. Oli fitness classic-viikko. Facebook ja netti ylipäätään vilisi blogeja ja
kuvia viimeisen viikon valmisteluista, jännitys puski väkisinkin läpi ja
kisaajat olivat aivan innoissaan. Mä
muistan ton fiiliksen.
Oli hyvin vaikea viikko, koska pelkkä tekstien lukeminen ja
kuvien näkeminen saattoivat saada minutkin innostumaan ja muistamaan ainoastaan
kultaiset asiat vuoden takaa. Samalla sekunnilla annoin itselleni
mielikuvitus-litsarin ja jouduin muistuttelemaan, että se ei ole enää minun
unelmani, eikä minun lajini.
Huomasin, että minun fitness-kuplani on edelleen hyvin
todellinen. Se toive kisaamisesta ja
tietystä ulkonäöstä elää vahvana erityisesti tunnetasolla. Suorittaminen ja asiaan uppoutuminen oli
asia, joka toi turvaa ja sisältöä elämään. Tietty selkeä päämäärä ja itsensä
haastaminen olivat asioita, joista nautin.
On kuitenkin vissi ero, ovatko nämä asiat päähänpinttymiä ja
elämän ainoa intohimo. Ovatko ne sairaan ja epävarman ihmisen tapa käsitellä
maailmaa ja yrittää löytää itsensä. VAI ovatko ne itsensä haastamista osana
muuta kokonaisuutta, rakas harrastus josta ei ihan hirveästi stressaa ja
elämäntapa, johon kaikki ovat tervetulleita.
Minulle se oli tuota ensimmäistä. Epic fail.
Täytyy olla todella onnellinen siitä, että vuodessa olen
mennyt henkisesti paljon eteenpäin. Kasvua on tapahtunut siis muutenkin kuin
vaatekoossa ;D Omien haitallisten
ajatusmallien tiedostaminen on ollut kaiken a ja o. Olen oppinut olemaan rehellinen
itselleni (ja myös TEILLE) kaikesta siitä epäterveellisestä ajattelusta, joka
on vienyt minut kohti kisalavoja ja terveyden menettämistä. Kun sanoo ääneen, ettei ole yli-ihminen tai
ettei itsekurini nyt ole mitenkään ihmeellistä, koska kyseessä oli minulle
häiriökäyttäytyminen, jossakin vaiheessa nämä asiat on ehkä helpompi hyväksyä.
Perse edellä puuhun meneminen tavallaan kannattaa aina.
Nykyään nautin siitä, ettei ole aikatauluja. Nautin myös suunnattomasti siitä,
ettei minun tarvitse tuijottaa kelloa ja syödä 3h välein, jos minulla ei satu
olemaan nälkä. Se tunne, kun ensimmäisen kerran siirsin lounasta 2 tuntia
eteenpäin, eikä siitä tarvinnut stressata, oli mahtava! Samoin se, että jos duunissa meni hieman
myöhään, maailma ei kaatunutkaan siihen, että jätin salikäynnin välistä, sillä
se salini oli pystyssä taas seuraavana päivänä. Hurraa, it’s a miracle!
Uskon, että ne kisaajat, jotka pärjäävät vuosi toisensa
jälkeen, ovat niitä, jotka ottavat vähän rennommin. Tiedän useita ihania fitness-mimmejä, jotka
eivät laita ensimmäisenä kalenteriinsa ruokia ja treenejä, vaan ripottelevat
nämä asiat niihin slotteihin, jotka ovat jääneet vapaaksi
perhe-elämältä/parisuhteelta, työltä ja ystävyyssuhteiden hoitamiselta. Nämä henkilöt eivät myöskään vedä kieli vyön
alla dieettejä loppuun asti, jos tuntuu pahalta, vaan he ottavat happea, ja
yrittävät vaikka uudelleen seuraaviin kisoihin.
Itse oman terveyteni kusautin tekemällä kaiken liian isosti.
Olin viime viikonloppuna huoltamassa ihanaista ystävääni
bikinidebyytissään. Pelkäsin jo
etukäteen, miten tuonne kisoihin ja tähän skeneen
meneminen vaikuttaa omiin ajatuksiini.
Kuten pelkäsinkin, aloin taas välittömästi ihannoimaan
fitness-elämäntapaa ja muistelemaan kaiholla omia rääkki-kuukausiani. Tämä on
malliesimerkki siitä, miten voimakas tuo tietty hypetys on, ja miten se minun
heikkoon mieleeni vaikuttikaan HETI.
Valitettavasti (ja kaikella rispektillä heitä kohtaan, jotka voivat
itsensä näistä asioista ulkoistaa) body-maailma
sisältää erittäin sairaita ajattelumalleja:
1) Vuosi sitten ihannoin ihmistä, joka on syönyt minigrip-pusseista
vuoden ympäri useita vuosia. Nykyään ensimmäinen ajatus on: ”Ei helvetti, ei
ikipäivänä. En enää halua uhrata vapautta valita tai elää hetkessä tällä
tavalla!”. Olen varma, että suurin osa ihmisistä
ei ole valmis tekemään tällaisia uhrauksia minkään kunnon takia. Mä en enää
menee yhdenkään parhaan ystäväni häihin ja syö kanasalaattia vessan
eteisessä!!!
2) ”Menkat loppui”, ”On koko ajan ihan v**un kylmä”, ”En oo
nukkunu 3 kuukauteen”, ”Mun sisäelimiin sattuu öisin”- tyyliset kommentit
käännetään melkein aina positiiviseksi, yleensä ”Nyt tiedän, että rasva varmaan
tirisee kunnolla”-malliseksi. SIIS MITÄ HELEVETTIÄ?!?!??!! EI, EI JA VIELÄ
KERRAN EI!!!! Tossa ei ole mitään järkeä, se on kuule se hormonijärjestelmä,
joka siellä huutaa hoosiannaa, tai sisäelimet (palelu-> kilpirauhanen,
nukkuminen –> lisämunuaiset, sisäelimet –> no vittu kaikki, yleensä
munuaiset) on sanomassa sopimustaan irti.
Mistä lähtien kipu ja kärsimys on voitu tulkita noin??
3) ”Oon kattonu vikat 2kk leivonta-ohjelmia ja käyn enemmän
kotikokki.net-sivustolla kuin sähköpostissani” (tämä on suora lainaus omasta
loppudieetistäni). Ja tälle nauretaan ja
salaa ihaillaan, hehehehehee, ollaan niin piipussa ja niin nälkiityneitä, että
tehdään tämmöstä. ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖM, say what???? Tällainen toiminta on VAIN JA
AINOASTAAN erittäin selkeä indikaattori sille, että suhde ruokaan alkaa järkkymään,
ja ruokaa kohtaan on muodostumassa erittäin haitallisia toiminta- sekä ajattelumalleja. Jos dieettaajalla ei ole ennen projektiin
lähtöään ollut jonkin sortin tunnesyömistä/ahmimista/muita syömishäiriöitä,
niin sellainen ihan varmasti saadaan kyllä tehtyä.
Nämä kaikki kolme esimerkkiä oli omista vuoden takaisista
kokemuksista. Viime vuonna pidin noita asioita normaalina ja tavoittelemisen
arvoisina. Nyt katson itseäni peiliin ja kysyn että mitä pirua mun päässä on
oikein liikkunu.
No shit, Sherlock... |
No mut. Turhaa mä tässä jeesustelen. Ainahan se oma sen
hetkinen elämäntapa ja näennäisesti parempi mielenterveys on asia, jota pitää
absoluuttisena totuutena. Ehkä meidän kaikkien pitää vaan etsiä se oma tapamme
olla ja elää tätä ainoaa elämää, joka meille on (vissiin?) annettu. En voi enemmän painottaa sitä, miten paljon
tiedän hyviä tyyppejä ja järkeviä fitness-alan kilpailijoita, joille en toivo
mitään muuta kuin menestystä ja ihania hetkiä lajin parissa!! <3 Mutta
samalla tiedän, että tänäkin keväänä, kun lavoille nousi taas ensikertalaisia,
muutaman heistä keho alkaa oireilla, mielen valtaa häpeä ja arvottomuuden
tunne. HEILLE haluan sanoa, että etsikää vastauksia muualta kuin omasta
huonoudesta, googlettakaa oireitanne tai meilatkaa vaikka minulle. Been there,
done that you know :)
Ja hei sorry tää radiohiljaisuus, on vaan ollut jotenkin
paljon isoja ajatuksia päässä viimeisten bloggauksien jälkeen, ei ole oikein
pystyny mitään järkevää suoltamaan.
Palataan asiaan kepeämpien aiheiden tiimoilta, ensi kerralla aion
ehdottomasti kertoa kahdesta oman alansa gurusta, jotka ovat olleet todella
tärkeitä henkilöitä oman tervehtymisen kannalta!
Tsemppii viikkoon!!
Filosofi/Keittiöpsykologi/oman pikku elämänsä Ainsteini
- Luolanainen
p.s. kiitos kaikista tsempeistä ja uskoutumisista, joita edelleen Metabolinen Tuho-teksti tuottaa. Ootte parhaita!